Viimeisin herkku, mihin on tullut sorruttua. Tämä resepti on syksyn aikana hyväksi todettu (useampaan kertaan) eikä ole kertaakaan pettänyt. Aivan älyttömän makea, mutta viepähän mennessään makeanhimon!
Tarvitset maapähkinävoi-browniehin:
1. Laita uuni 175 asteeseen
2. Mittaa voi kattilaan ja sulata varoen
3. Nosta kattila liedeltä, paloittele suklaa ja sulata sekaan
4. Sekoita joukkoon kuivat aineet
5. Kun seos on tarpeeksi haaleaa, sekoita joukkoon kananmunat
6. Kaada taikina vuorattuun uunivuokaan (noin 32cm x 25cm)
7. Sekoita maapähkinävoi ja sokeri keskenään. Kaada taikinan päälle juoviksi ja vedä veitsellä marmorikuvioita edestakaisin
8. Paista uunin keskitasolla noin 30 minuuttia. Brownie saa jäädä meheväksi
Nams! Jäähdytä ennen nauttimista. Brownie maistuu niin kahvin, maidon kuin marjojen ja jäätelön kanssa!
we all carry these things inside that no one else can see
they hold us down like anchors they drown us out at sea
they hold us down like anchors they drown us out at sea
9. tammikuuta 2017
6. tammikuuta 2017
5. tammikuuta 2017
ajatuksia
Herään miekkosen herätykseen. Nousen seuraksi aamupuuhille. Ihana aamu, höpötellään kaksin sohvalla. Ulkona on kirpeä pakkanen eikä pilven pilveä, tulisi taas kauniin kirkas pakkaspäivä sekä hienot auringonnousut ja -laskut, ajattelin. Mies lähti töihin, minä jäin yksin kotiin. Usein hieman synkistyn yksin jäädessäni, mutten tällä kertaa. Olin päättänyt, että tänään on hyvä päivä, oli tulossa niin kaunistakin, saisin myös leipoa tänään ja aioin saada asioita tehdyksikin.
Palasin takaisin sohvalle ja hörpin aamukahviani loppuun katsellen eilisiä snäppejä. Aikani siinä oltuani kahvi loppui ja päätin ryhtyä töihin. Tahdoin olla ahkera, joten aloitin eilisistä tiskeistä. Aikani hyväksi käyttäen laitoin myös psykologian luennon pyörimään taustalle kertaukseksi. Hyvän tuulisena ja energisenä käärin hihani ja ryhdyin hommiin. Eipä aikaakaan kun KRÄKS. Meidän ainut uunivuoka, oli tippunut vesineen lattialle ja särkyi miljoonaksi siruksi. Hyväntuulisuuteni oli tipotiessään ja itkuhan siitä tuli.
Aikani siivoiltuani sotkua ja itkua väännettyä olin saanut tarpeekseni pahasta mielestä. Aurinko oli noussut ja paistoi sälekaihtimien välistä kullan keltaisen raidallisena asuntoomme. Ah ihanaa. Aloitan pizzapohjan teon, kuuntelen luentoa yhä. Aloitan jopa kirjoittamaan esseetä. Inspiroidun tehtävään, mikä ihana tunne, Jännitän nouseekohan pizzapohja lainkaan. Se onnistui täydellisesti! Selailen jopa avoimia työpaikkoja lisätienestit takaraivossa (ei olisi nimittäin yhtään pahitteeksi $$$) ja pohdin jaksaisinko opintojen ohella oikeasti työskennellä. Kunnianhimoinen ajatus. Lukujärjestykseni ei ole kovin täysi mielestäni ja iltaisin ja viikonloppuisin olisi kyllä aikaa. Syksy osaltaan todisti jo, että yliopistossa opiskelu vaatii hurjan paljon itsenäistä työskentelyä ja itseään niskasta kiinni ottamista. Muttamutta pienet tunnit eivät olisi silti pahitteeksi ja jaksaisin opiskella myös..
Huomaamattani suurin osa ajastani kuluu siivoiluun, ruuanlaittoon ja taas siivoiluun. Näprään myös lainapuhelinta epätoivoisesti ja turhaudun. Milloin saan oman rakkaan jo pois huollosta..? Ikiaikaisen luurin käytöllä on kyllä ollut etunsa. Huomaan miten suuresti olen addiktoitunut puhelimen käyttöön. Ja mitä varten? Aivan turhaan päivittämiseen ja muiden turhakkeiden selaamiseen! Tämä aika (..kaksi päivää..) on opettanut minulle sen, että tahdon jatkossa keskittyä olennaisempiin asioihin, kuten niiden opiskelutehtävien ja tenttikirjojen lukemiseen tehokkaammin ja tämän blogin päivittämiseeen kuin olemalla vain puhelimella. Jospa minulla jäisi aikaa sitten työskennellä opintojen ohella jos vain unohtaisin puhelimeni pois kuvioista.
Tässä minun aamupäiväistä ajatuksen virtaa! Nyt noukin pizzan pois uunista, pakkaan salikassini ja riennän miekkosen kanssa hikoilemaan salille!
-Maija
4. tammikuuta 2017
tammikuinen
kaunis päivä
kylmä nenä ja sormenpäät
aurinko ehtii jo laskea
ennen kuin sen säteistä ehdin täysin nauttia
kun pääsen joen rantaan
valo tummuu
katoaa kauas
jäljellä kylmyys
ja vain minä, yksin hölmistyneenä
on hiljaista
lumi narskuu jalkojeni alla
oikein kuuluttaa olemassa oloani
tahtoisin vain kääriytyä
hiljaa
ja vain olla
nauttia auringosta
mutten voi
enkä tiedä milloin seuraava kerta koittaa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)